perjantai 9. joulukuuta 2011

Vien kasvoni lähelle tahraista, puolitäyttä lasiani ja vedän alkoholin hajua syvälle sieluuni. Tunnen kuinka se polttaa kurkkuani, tunnen joka ikisen kalorin ja sokerihippusen. Tunnen kuinka rasvasoluni paisuvat, kuulen niiden kohinan ja pulputuksen.

Keinotekoiset, tyhjät naurut kaikuvat olohuoneen tv:stä. Äiti katsoo hauskoja kotivideoita. Mutta tosiasiassa olen yksin. Tässä asunnossa ei ole ketään. Täällä on pimeää ja kaikki on pölyn peitossa. Kylmää ja koskematonta. Elotonta. Kuten minäkin.

Kaipaan sitä kun rakkaani kosketti sieluani. Hän on lukittuna, lukittuna monen monen kilometrin päässä. Liian kaukana. Haluaisin vain vetää hänet syliini, tuntea hänen tutun, rauhoittavan tuoksunsa. Tahtoisin kieputella hänen paksuja hiuksiaan sormissani ja kertoa hänelle rakastavani häntä. Hän on ainoa asia, joka tästä hetkestä puuttuu.

Tietokoneen sähköinen hurina ja sekavat kuiskaukset täyttävät mieleni, ja hetken aivoni lyövät tyhjää. Päässäni surisee ja silmissäni pimenee. Tuntuu että saatan pyörtyä minä hetkenä hyvänsä, mutta en pyörry. Sillä se tunne on vain mielessäni. Sekava paniikki ja mustuus, kaikki se kauneus.

Olen kunnossa. Olen täysin kontrollissa. Tiedostan koko maailman olevan vain harhaa. Vain numerot vaa'alla ja kirjaimet tietokoneen näytöllä ja päiväkirjassani ovat todellisia. 

Tökkään sormeni huulikoruni piikkiin, kuin värttinään. Vaivun uneen, mutta silmäni pysyvät auki eikä mikään muutu. Uneksin aina.

Tuhansia valokuvia vilahtaa silmieni ohi kuin diaesityksessä. Kuvia siitä, miten parin kuukauden päästä lasken luitani peilin edessä ja tunnustelen joka ikistä lihastani ja sisäelintäni ohuen ihoni läpi. Olen läpikuultava, ja valheeni murenevat kasaan. Totuus on nyt kaikkien näkyvillä, koko kieroutuneessa kauneudessaan. Olen puhdas, syntini ovat poispestyt ja saan vihdoin olla kaunis. Ihmiset katsovat minua epäuskoisina, tunnistamatta minua. Olen kasvoton aavetyttö, tai ainakin näytän siltä. Raotan sinisiä huuliani ja ulos pulpahtaa kirjainten letka, joka lyö heidät ällikällä. Kävelen korkokengät kopisten pois, jättäen jälkeeni aavemaisen kylmyyden ja värähtelevän voiman tunnun. Olen heidän jumalattarensa.

Ei kommentteja: